Omien lasten rakastamista voisi varmaan pitää melko universaalina ilmiönä. Voisin kuvitella että lapsenlapset kuuluvat sitten aikanaan samaan kategoriaan. He ovat luultavasti omille lapsilleni maailman tärkeimpiä asioita ja sitä kautta myös itselleni. Mutta entäpä heidän lapsensa, tai vielä heidän lapsensa? Missä kohtaa omista jälkeläisistä tulee tarpeeksi kaukaisia, jotta heihin ei enää tunne sidettä tai että he menettävät merkityksensä esimerkiksi omia valintoja tehdessä? Ajatellessani minua edeltäneitä sukupolvia voin helposti todeta että omien isovanhempieni vanhemmista minulla ei ole mitään kokemusta tai havaintoa, he olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten ennen syntymääni.
En voi väittää käyttäneeni kovin paljoa aikaa näiden iso-isovanhempien elettyjen elämien tai tehtyjen tekojen miettimiseen vaikka sukupuusta voin heidän nimensä, elinaikansa ja lastensa nimet tarkistaa. Varmasti he ovat olleet omille isovanhemmilleni rakkaita ja tärkeitä ja ehkä vielä omillekin vanhemmilleni jonkunlaisia esikuvia. Kolme sukupolvea sitten Suomessa elettiin sotia edeltävää aikaa, mutta vaikka sitä seuranneet sotien repimät vuosikymmenet arpeuttivat lähes koko maailman niin eipä kyllä tulisi mieleen syyttää heidän sukupolveaan kollektiivisesti siitä että muuttivat maailman savuavaksi raunioksi. Ehkä siitä huolimatta tulevat sukupolvet seisovat sadan vuoden kuluttua haudoillamme ja syyttävät meitä erilaisesta maailmanlaajuisesta tuhosta. Ehkä, mutta ei se ainakaan itselleni ole ollut se tehokkain argumentti yltiöpäisen kuluttamisen ja haaskaamisen vähentämiseksi/lopettamiseksi.
"Haluaisin ehdottaa ainakin kaikille median edustajille ilmastoahdistus-sanan korvaamista aina sanalla ilmastotietoisuus. Tietoisuus, toisin kuin ahdistus, on omiaan lisäämään keskustelua, vuorovaikutusta ja yhteenkuuluvuutta ja se on tie kehitykseen."Omasta mielestäni toteamus “tulevat sukupolvet syyttävät meidän sukupolveamme ympäristötuhosta” herättää mielessä mielenkiintoisen ajatuksen, mutta ei juuri johda käytännön toimiin. Pääasiassa se on taas vain yksi keino sysätä syyllisyyttä tasapuolisesti kaikille, vaikka kaikilla ei ole tasapuolisesti mahdollisuuksia vaikuttaa. Tämä syyllisyydentunto ilmenee nykyään usein ilmastoahdistus-sanan käyttönä ja tekee koko laajasta aiheesta luotaantyöntävän. Ahdistus sanana viittaa negatiivisiin tunteisiin ja hoidontarpeeseen, ahdistus lamauttaa ja vähentää halukkuutta sosiaaliseen vuorovaikutukseen, se hävettää ja sitä ei halua ajatella. Haluaisin ehdottaa ainakin kaikille median edustajille ilmastoahdistus-sanan korvaamista aina sanalla ilmastotietoisuus. Tietoisuus, toisin kuin ahdistus, on omiaan lisäämään keskustelua, vuorovaikutusta ja yhteenkuuluvuutta ja se on tie kehitykseen. Haluaisitko kohdata hämärällä kadulla joukon ahdistuneita vai tietoisia nuoria? Kumman joukon kanssa kehittäisit mielummin asuinlähiötäsi? Semantiikkaahan tämä lopulta on, mutta ehkä ajattelemisen arvoista?
Konkreettisten tekojen perustelemisen osalta olen yrittänyt olla tietoon nojaava persoona. Jos kuulen kiinostavia väitteitä asiasta tai toisesta niin usein alan selvittää mistä oikeastaan puhutaan ja koitan muodostaa oman mielipiteeni oppimani puolueettoman tiedon pohjalta. Iän myötä sitä oppii myös välttämään sellaista puolivälinpitämätöntä “joo samaa mieltä”-nyökkäilyä ja sanomaan suoraan oman mielipiteensä. Tämä on hyvä asia, kunhan mielipiteensä osaa perustella. Usein tällaista dialogia käydessä huomaa nopeasti kuinka asioista, joista itse luulee tietävänsä saakin kuulla uusia näkökulmia ja ajatuksia, joka taas saattaa johtaa asioiden lisäselvittelyyn. Muistutuksena lukijoille että dialogi tarkoittaa vuoropuhelua ja monologi yksinpuhelua.
Jokainen vähänkin atk-taitoja omaava tietää että uudella tiedolla voidaan kirjoittaa yli vanhaa tietoa, ainakin jos kirjoitussuojaus ei ole käytössä. Toisinaan sitä havahtuu itsekin kun vastaan tulee tietoa, joka tuntuu klikkaavan omaa kirjoitussuojaa vastaan. Voin kuvitella monia lääkäreitä, jotka hämmästyivät puoli vuosisataa sitten kun tupakan vaaroista saatiin kiistattomia tutkimustuloksia. Useimmat omaksuivat uuden tiedon, jotkut jopa varmasti kokivat tärkeäksi oman uskottavuutensa kannalta lopettaa itse tupakoinnin. Varmasti hyvin monilla sekä tupakoivilla, että tupakoimattomilla lääkäreillä uusi tieto kolahti kuitenkin liian kovaa kirjoitussuojaan ja/tai sosiaalisen ympäristönsä arvoihin ja omien aivojen päivitysversio päätettiin hylätä, usein (aikaiseen) hautaan asti.
"Kuka tietää minkä täysin arkisen asian saamme seuraavaksi kuulla olevan kestämättömällä pohjalla ainoastaan koska sen valmistaja maksimoi voittonsa ympäristön ja/tai kuluttajien kustannuksella."Nykyään tupakan vaarat ymmärretään sekä lääkärikunnassa, että tavallisten tallaajien parissa paremmin ja sen asemaa arkipäiväistyneenä koko perheen myrkkynä on onnistuneesti horjutettu pääasiassa lainsäädännön avulla. Monista muistakin asioista tietomme päivittyvät jatkuvasti, toisinaan ihan huomaamatta, toisinaan lööppi-/somekohujen saattelemina. Uudenvuodentinat päätettiin kieltää lailla EU:n alueella perustuen ympäristö- ja terveyshaittoihin. Tinat, jotka olivat todellisuudessa jopa 95% lyijyä korvattiin lyijyttömillä aivan kuten autojen bensiinitkin 25 vuotta aikaisemmin (itselleni ei oikein koskaan selvinnyt kuka tässä prosessissa oli se häviäjä, jota niin kovaäänisesti puolustettiin?). Mikromuovien osuus varsinkin merten ekosysteemien tuhoajana on viime vuosina käynyt yhä selvemmäksi ja ehkä vihdoin myös niiden osalta saadaan lainsäädännöllisiä keinoja käytön vähentämiseen. Kuluttajana itsekin olen huomannut esimerkiksi niitä pieniä hippusia joita joissain saippuoissa ja jopa hammastahnoissa. Nyt kun tiedän niiden olevan pieniä muovinpalasia niin ei tulisi mieleenikään kyseisiä tuotteita ostaa. Kuka tietää minkä täysin arkisen asian saamme seuraavaksi kuulla olevan kestämättömällä pohjalla ainoastaan koska sen valmistaja maksimoi voittonsa ympäristön ja/tai kuluttajien kustannuksella. Tällaisissa tapauksissa uuteen tietoon tulee reagoida ja toimintatapoja muuttaa. Tieto ei lisää pelkkää tuskaa ja lause “Näin se on aina tehty, näin se tullaan tekemään” ei sovi kuin punk-lyriikkaan.
Ostamiseen liittyy kuitenkin sellainen harmillinen tosiasia, että kulttuurissamme ylikuluttaminen on hyväksyttyä, jopa ihailtavaa. “Kaksi yhden hinnalla”, "Hullut päivät" tai “Black friday” -tyyliset myyntikannustimet ohjaavat hankkimaan liikaa kaikkea ja totuttavat meidät ajatukseen että yksittäisiä tavaroita ei tarvitse arvostaa. Mitä väliä jos tuotteet ovat huonolaatuisia tai kohtelemme niitä välinpitämättömästi kun meillä on heti korvaava tuote kaapissa tai ainakin parin klikkauksen päässä. Meille mainostetaan halvimpia tuotteita jotka on valmistettu toisella puolella maailmaa usein joko riistetyllä työvoimalla tai ryöstetyillä resursseilla. Pahimmassa tapauksessa molemmilla. Jos Suomessakin mm. suuret kaivosyhtiöt tuntuvat väistelevän suhteellisen tiukkaa ympäristölainsäädäntöämme leikiten, ei ole vaikea kuvitella että vähemmän kehittyneissä maissa raha puhuu ja teollisuus riistää yksittäisiä työntekijöitä, maanomistajia yhteiskuntaa ja ympäristöä huoletta. Ainakin niin kauan kuin tilauksia länsimaista satelee nykyiseen tahtiin. Hyvä muistaa että jos kaikki kuluttaisivat kuin suomalaiset, tarvittaisiin 3-4 maapallon resurssit.
Nettivaatekaupassa on yleistynyt tapa tilata useita eri kokoja samasta tuotteesta ilmaiseksi kokeiluun, ostaa sopiva ja palauttaa loput. Pelkästään edestakaiset postitukset aiheuttavat turhaa kuormitusta ja jotkut nettikaupoissa ja postimyyntinä toimivat kaupat hävittävät toisinaan palautetut tuotteet (jopa elektroniikan) sillä niiden uutena myyminen ei enää onnistu ja käytettynä kulut ylittävät katteen. Muotitalot tuottavat valtavia jätevuoria käyttämättömiä ja täysin ehjiä vaatteita. Jopa hyväntekeväisyysjärjestöt tilaavat isoja vaate-eriä halpatuotantomaista, ylläpitäen työntekijöitä riistävää teollisuutta. Systeemi on järjenvastainen, mutta noudattaa täysin globalisaation luomia markkinakäytäntöjä. Otetaan sieltä mistä irti saa ja viedään sinne jossa on rahaa. Yhtälössä ei ole tilaa sellaisille käsitteille kuin moraali, ympäristövaikutukset tai ihmisoikeudet. Tarkennuksena haluan todeta, että tämä ei tarkoita että pitäisi pukeutua vaahteranlehtiin ja asua kivenkolossa.
"Mikä osoittaa suurempaa halveksuntaa pitkää tuotantoketjua kohtaan kuin lopputuotteen haaskaaminen?"Kuluttajana jokaisen meistä kannattaisi kiinnittää huomiota ostamisen kulttuuriin ja tehdä valintoja perustuen todelliseen tarpeeseen eikä ajatukseen että parempi omistaa liikaa kuin liian vähän. Nopeasti pilaantuva ruoka on tästä hyvä esimerkki. Jos ostaa jääkaappiin aina ruokaa “vähintäänkin tarpeeksi” huomaa nopeasti että varsinkin jauhelihoja, hedelmiä ja maitotuotteita pilaantuu ja ne päätyvät lautasen sijasta suoraan roskakoriin. Ruoan haaskaamista ei osata hävetä, sen sijaan tunnetaan häpeää jos jääkaapissa ei olekaan monenlaista leikkelettä tai joka päiväksi eri ruokaa. Mikä osoittaa suurempaa halveksuntaa pitkää tuotantoketjua kohtaan kuin lopputuotteen haaskaaminen?
Jääkaapin lisäksi myös autotallissa säilötään usein, jos ei nyt pilaantuvia niin ainakin kovaan tahtiin arvoaan alentavia kulutushyödykkeitä: autoja. Jopa kymmenien tuhansien eurojen arvoisia menopelejä istutetaan paikoillaan 95% ajasta. Useissa talouksissa autoja on useampia, jotta kaikki pääsisivät aina heti liikkeelle kun tarvetta ilmenee. Haja-asutusalueilla vaihtoehtoja ei aina ole, mutta kaupunkialueella asennemuutoksella saa helposti 50% ajokilometreistä leikattua. Valtaosa kaupunkiajosta koostuu lyhyistä muutaman kilometrin pyrähdyksistä, kauppareissuista ja harrastuksista, joihin yleensä voi päästä kävellen, pyörällä, julkisilla tai kimppakyydillä. Sivutuotteena saattaa saada liikuntaa, raitista ilmaa tai jopa ystäviä.
"Viinistä poiketen auto ei parane vuosien mittaan seisottamalla sitä paikallaan."Yleensä autoilusta puhuttaessa keskitytään sähköautoihin ja hybrideihin siirtymiseen, siihen kuinka 10 tai 20 vuoden päästä teillämme ajaa satoja tuhansia uusia uljaita sähköautoja vaikka todellisuudessa huomion pitäisi kiinnittyä ajamisen ja ajoneuvojen määrän jyrkkään vähentämiseen. Autoa on perinteisesti totuttu pitämään statussymbolina ja kiinteänä osana elämää ja tästä johtuen oman auton omistaminen tuntuu todella monille tärkeältä, jopa pyhältä. Autoa pitäisi kuitenkin oppia katsomaan vain kätevänä 1500kg metallin, muovin ja kumin yhdistelmänä, joka on suunniteltu toimittamaan ihmisiä ja rahtia paikasta A paikkaan B, tarjoten samalla mahdollisuuden poiketa matkan varrella vaikka paikassa C. Hyvästä viinistä poiketen hyvä auto ei parane vuosien mittaan seisottamalla sitä paikallaan kotipihassa, tallissa tai työpaikan parkkipaikalla. Yhteiskäyttö ja -omistajuus ovat toimiva vaihtoehto autoista puhuttaessa, ne vain tuntuvat yleistyvän tuskaisen hitaasti. Ehkä lainsäädäntöä voidaan tässäkin asiassa saada jossain vaiheessa apuun. Taloyhtiöille on jo suuremmissa kaupungeissa tarjolla yhteiskäyttöautoja, jotka saa käyttöönsä helposti puhelimen applikaatiolla. Käyttömaksut ovat murto-osa auton hankinta- ja ylläpitohinnoista eikä korjauksista tai muusta huoltamisesta tarvitse itse huolehtia. Omistajuuden ajatuksesta pitäisi vaan osata päästää irti.
Ilmastonmuutos vaikuttaa olevan katalysti. Tai ainakin agitaattori, joka nostaa ärsykekynnystä juuri sen verran että asioita alkaa tapahtua. Tarkoitan tällä sitä, että on useita asioita, joiden järkevyys, tehokkuus tai laatu ovat olleet kyseenalaisella tasolla jo pitkään, mutta ilmastonmuutos on vihdoin tekijä, joka saa ihmiset laajemmin miettimään voisiko asioita tehdä paremmin. Kaltaiseni ihmiset, joille esim. eläinten kärsimys ei ole ollut tarpeeksi painava syy rajoittaa lihansyöntiä on ilmastonmuutos tarjonnut toisen hiukan itsekkäämmän syyn - ihmisten kärsimyksen - aktivoimaan toimintaan. Päinvastoin kun ilmastotoimia vastustavat ihmiset usein ajattelevat ei omien tapojen muuttaminen tuota kärsimystä vaan pikemminkin vähentää sitä. Jos ette usko niin suosittelen kokeilemaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti