Länsimaailma heräsi ilmastonmuutoksen torjuntaan ei ainoastaan harmillisen myöhässä, mutta kuten olemme joutuneet huomaamaan, myös täysin väärään aikaan. Pariisin vuoden 2015 historiallista ilmastokokousta seuranneet viisi vuotta loivat mielikuvaa siitä, että vaikka puheet muuttuivat liian hitaasti teoiksi niin jotain silti tapahtui ja ehkäisytoimien periaattelinen vastustaminen vaikutti ainakin omasta mielestäni vähentyvän. Sitten tuli Covid ja siirsi koko sivilisaation huomion toisaalle. Samalla se paljasti myös sen tosiasian, että vaikka edellisten vuosien kollektiivinen huomio oli ilmastonmuutoksen lisäksi lähinnä poliittisissa kriiseissä (Trump, Brexit, pakoilaiskriisi) niin näennäisen kansainvälisen harmonian ja pitkästä rauhanajasta ja yhteistyöstä huolimatta taustalla vaikuttivat edelleen syvät nationalistiset ja jopa imperialistiset periaatteet. Ehkä me vain hetken luulimme asuvamme modernissa, ihmisarvoa ja elämää kunnioittavassa yhteiskunnassa?
Huolimatta siitä kuinka kansainvälisesti vertaillen enemmän tai vähemmän onnistuneesti Suomessa Korona-kriisi (toistaiseksi) läpikäytiin niin ilmastonmuutoksen torjunnalta se söi sille kertyneen momentin tyhjiin. Monet varmasti odottivat ja toivoivat, että Koronan hellitettyä palaisimme ruotuun jopa entistä päättäväisemmin suuren kriisin yhdistäminä ja alkaisimme pyrkiä kohti kestävämpää yhteiskuntaa ja päästöjen nollaamista. Sitten tuli Putinin hyökkäys Ukrainaan.
Lienee turha käyttää montaa riviä ilmastonmuutoksen torjunnan edistymisen kuvailuun tällä hetkellä kun huomio on siirtynyt sotaan Euroopassa. Huomaan kuitenkin itse palaavani uudestaan ja uudestaan ajatukseen että kuinka kaukana on se päivä kun ilmastonmuutoksen torjuntaan osoitettuja resursseja aletaan suunnata sopeutumistoimiin. Mikä on se ratkaiseva muutos? Entä mitä sopeutuminen sitten on, mitä toimia se vaatii kansalaiselta, yhteisöltä, valtiolta tai koko ihmiskunnalta?
"Jos minun pitäisi hyväksyä tulevaisuus jossa ympäristö on globaalisti uhrattu kasvavalle taloudelle, kansallinen turvallisuus imperialistisille haaveille ja heikompien hyvinvointi oman edun tavoittelulle niin ensimmäiseksi täytyisi muuttua toiseksi ihmiseksi."
Lyhyt vastaus: ei aavistustakaan. Jos minun pitäisi hyväksyä tulevaisuus jossa ympäristö on globaalisti uhrattu kasvavalle taloudelle, kansallinen turvallisuus imperialistisille haaveille ja heikompien hyvinvointi oman edun tavoittelulle niin ensimmäiseksi täytyisi muuttua toiseksi ihmiseksi. Usein kuulee tarinoita ihmisistä, jotka ovat palanneet rikoksen tai muun epäeettisen toiminnan tieltä kaidalle polulle, tehneet ns. parannuksen ja ovat nyt yhteisen hyvinvointimme eteen työtä tekeviä yksilöitä. Kuka muistaa kuullensa ihmisistä jotka tietoisesti ovat hylänneet kaikenlaiset kestävät arvonsa ja päättäneet alkaa nykystandardeilla “pahiksiksi”? Enkä nyt tarkoita tilanteita joissa tilaisuus on tehnyt varkaan tai joissa vaikeat olosuhteet tekevät lain kiertämisestä liian houkuttelevaa. Ei, tämä muutos tarkoittaisi kokonaisvaltaista muutosta ajattelutavassa, itsensä aivopesemistä. Jotta olet valmis siirtämään kestämättömät ja itsekkäät - tulevaisuuden maailmaan sopeutuneet - toimintatapasi myös omille lapsillesi pitää sinun uskoa niihin jo melko sokeasti.
Uskon kyllä että itsekin tarpeen tullen voin tarttua aseeseen ja puolustaa perhettäni, yhteisöäni ja hyvinvointia minullekin yli 40 vuotta tarjonnutta kotimaatani sitä valtaamaan tulevilta ulkoisilta voimilta, mutta on hyvin vaikea uskoa että kriisin väistyttyä kotiin palaisi enää sama mies, jos edes palaisi ensinkään. Sotarintamalla itsensä aivopeseminen on varmasti helpompaa kuin abstraktilta kuulostavan “toivottoman tulevaisuuden” äärellä. Taistelukentällä ei ole tilaa rakkaudelle, myötätunnolle tai armolle. Ne voidaan korvata vihalla, katkeruudella ja armottomuudella, mutta jos sopeutuminen arvaamattomaan tulevaisuuteen tuo nämä tunteet myös arkielemään niin tuskin voidaan olettaa että mikään pitkäkestoinen rauha, turvallisuus tai elämänlaatu on saavutettavissa.
"Miten päättäjät esittäisivät asian kansalaisille? Miten vanhemmat esittäisivät asian lapsilleen? Voidaanko aktiivista päätöstä heikomman tulevaisuuden valitsemisesta tehdä, vaikka vaihtoehtoa ei olisikaan?"
Ihminen on sopeutuvainen ja muuttuneet olosuhteet alkavat hyvin nopeasti tuntua normaaleilta, mutta äkkiseltään sopeutumistoimet kuulostavat yksilötasolla paljon raskaammilta kuin torjuntatoimet. Jos maailmanpoliittinen tilanne yhtäkkiä heilahtaa vielä heikompaan suuntaan ja esim. Kiina, Venäjä ja osa muistakin Aasian maista päättäisi perustaa oman yhteisönsä ja lopettaa kaupankäynnin ja yhteydenpidon muuhun maailmaan (tämä on toivottavasti täysin älytön skenaario) niin voitaisiin varmaan ilmastonmuutoksen torjunnasta lakata samantien puhumasta länsimaissakin vaikka varsinaiset sotatoimet vältettäisiinkin.
Mutta edelleen mieleeni tulee kysymys: miten päättäjät esittäisivät asian kansalaisille? Miten vanhemmat esittäisivät asian lapsilleen? Voidaanko aktiivista päätöstä heikomman tulevaisuuden valitsemisesta tehdä, vaikka vaihtoehtoa ei olisikaan?
On toki mahdollista että kriisi Ukrainassa saadaan päätökseen yllättävän pian ja maailman poliittinen ilmapiiri alkaa toipua esim. Yllättävän Venäjän vallanvaihdon seurauksena. Ukrainan valtion rajat saatetaan saada vedeltyä kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla ja yhteiskunnan rakentaminen entistä kehittyneemmäksi alkaa edetä sekin hyvää vauhtia. Suomen Nato-jäsenyys tai -jäsenyttömyys saattaa olla vaikuttamatta kansakuntamme turvallisuuteen ja hyvinvointiin ainakaan niitä heikentävällä tavalla ja ilmastonmuutoksen aktiiviset torjuntatoimet saadaan takaisin agendalle asian vaatimalla reippaudella ja…
Lopetan nyt tähän tällä kertaa sillä edeltävä kappale alkoi mielestäni kuulostaa vähintään yhtä uskomattomalta kuin miltä sota Euroopassa kuulosti vielä kolme kuukautta sitten. Olen muuten huomannut selviä muutoksia omassa ajattelussani viime kuukausien aikana, muutoksia jotka eivät mielestäni kehitä minua kohti sitä ihmistä, joka haluaisin olla. Tätä kyynisyyttä vastaan olen taistellut mm.tekemällä vapaaehtoistyötä SPR:n Ukraina-operaatiossa, josta olenkin saanut vastapainoa synkille ajatusleikeille. Perhe, työ, harrastukset ja ystävät toki auttavat myös ja ehkä tämän blogauksen avulla saan myös hiukan tätä asiaa kirjoitettua ulos kiertämästä päässäni ja ehkä joku teistä lukijoista saa myös lohtua ettei ole ainoa joka näitä epätoivottuja ajatuksia huomaa pohtivansa. Vittusaatana silti, ni.
