Pieni jatkuvaan kiusaamiseen ja sortamiseen kyllästynyt kehittyvien valtioiden joukko iski COP26-ilmastokokouksessa voimakkaasti viittä suurinta saastuttajaa vastaan karate-iskuja säästelemättä. Yllättäen tohinaksi laittaneet edustajat olivat vilpittömästi ilmaston asialla eivätkä haaskanneet montaakaan ajatusta sen suhteen miltä tempaus näyttäisi markkinavoimien tai suuren yleisön mielestä. Jatkuvan talouskasvun nimissä toteutettu riisto ja sen vaatimat uhraukset saavuttivat vihdoin kriittisen massan ja kun taistelu alkoi oli alusta lähtien selvää että panokset olivat kovat; pelissä oli kaikki! Savun hälvettyä hiljaisuuden katkaisi groovaava funk-musiikki ja uusi maailmanjärjestys oli kapitalismin sijaan karateismi.
Samaan aikaan kun Glasgown 2021 ilmasosopimus solmittiin niin vietin itse iltaa Cinemadrome-leffafestareilla. Kotimatkalla uutisia lueskellessani pohdin kuinka piristävää olisi jos kansainvälisellä diplomatialla olisi enemmän yhteistä kengännauhabudjetilla toteutetun 70-lukulaisen karate-elokuvan kanssa.
"Toisin kuin elokuvaa katsellessa, me emme n.90 minuuttia myöhemmin nähdä onko asioista sopiminen tarpeeksi vai jäävätkö käytännön toimet silti puolitiehen."
No vitsit vitsinä, väkivalta johtaa kestävään lopputulokseen ainoastaan elokuvakankaalla. Oikeassa maailmassa on varmasti kaikkien kannalta parempi että diplomatia ja neuvottelut puhuvat nyrkkien sijaan. Silti huomaan itse odottavani ilmastotoimien kanssa jotain konkreettista, jotain pysäyttävää ja sellaista jonka muistaisi jälkeenpäin hetkenä kun jotain tapahtui. Harmillisesti ilmastokriisi ei ole sen luonteinen, se siitä osaltaan juuri tekee ongelmana niin pirullisen. Ilmastonmuutos etenee kuin valtameritankkeri, hitaasti mutta varmasti ja sen pysäyttämiseen tarvitaan paljon jatkuvaa vastavoimaa. Pitää ymmärtää että tankkerin potkureita on kiihdytetty pitkään ja hartaasti vuosikymmenten ajan.
Kaikki meistä jotka olemme harrastaneet tai tehneet työksemme projektiluonteisia hommia tiedämme kuinka haastavaa on jaksaa jatkaa pitkäjänteistä tekemistä ilman välitöntä palkintoa. Jos et osaa mieltää itse tekemistä palkinnoksi jäävät hommat usein kesken. Pienempi kulutus ja ruokavaliomuutokset ovat omassa arjessani pysyneet, mutta mistä saisin inspiraatiota jatkaa vielä pidemmälle? Ei ainakaan uuden ilmastosopimuksen laatimisesta, josta toiset uutisoivat pannukakkuna ja toiset yhtenä askeleena eteenpäin.
Toisin kuin elokuvaa katsellessa, me emme n.90 minuuttia myöhemmin nähdä onko asioista sopiminen tarpeeksi vai jäävätkö käytännön toimet silti puolitiehen. Vuosikymmenten päästä vasta tiedämme vastauksen, tai mikä kylmäävintä - lapsemme tietävät. Ilmastosopimukset saattavat olla vain kuin vauhdikas traileri, joka antaa varsinaisesta elokuvasta aivan liian optimistisen kuvan.
"Olen varma että emme tunne uutta uljasta kestävämpää yhteiskuntaa omaksemme jos emme osallistu sen rakentamiseen."
Viime kesän tapahtumista Suezin kanavassa olisi varmasti saanut myös mielenkiintoisen elokuvan. Maailmalle uutisoitiin huolestuneina kuinka 400m pitkä megakonttilaiva blokkasi Suezin kanavan ja viivästytti kymmenien tuhansien konttien perille pääsyä. Olisiko kyseessä poliittinen trilleri vai kenties sankaritarina suurten kaivinkoneiden ja ruoppaajien käyttäjistä Armageddon-elokuvan tyyliin? Harkinnan arvoinen olisi mielestäni myös tragedia, jossa lopulta matkaansa jatkanut laiva toimittaa kontit Eurooppaan ja kulutusjuhlat voivat jatkua.
Kaikesta tästä huolimatta mielessäni pyörii vanha sanonta: jotain pitäis tehdä. Minun, sinun ja muiden pronominien. Olen varma että emme tunne uutta uljasta kestävämpää yhteiskuntaa omaksemme jos emme osallistu sen rakentamiseen. Ehkä itsekin löydän uuden inspiraation taas jostain. Siihen asti jatkan kulutuksen vähentämistä, kasvispainotteista ruokavaliota ja elokuvien katselua.
